Onko työpaikallasi työrauha?

Moni avokonttori ja perinteinenkin toimisto saisi useaa koululuokkaa huonomman arvosanan työrauhasta ja sen kunnioittamisesta. 

Kännykkää saa räplätä rajattomasti tärkeissäkin kokouksissa, avokonttorin hiljaisuuden rikkoo kovaääninen keskustelu kollegan tai puhelimen kanssa. Kokouksessa ovi käy, kun ihmiset tulevat myöhässä ja poistuvat kesken kokouksen. Tietokoneella sujahdetaan Facebookiin juoruilemaan ja työhönsä keskittyneen työtoverin saa keskeyttää milloin tahansa. Kirjoitin jo aiemmassa postauksestani keskeytyksistä, joista toimistotyöntekijät kärsivät enemmän kuin koskaan ennen.

Oikeastaanhan keskeytysten salliva kulttuuri on sama asia käänteisesti kuin työrauha. Kouluissa työrauha ja sen ylläpito ovat yleisimmät opettelun aiheet, tärkeimmät oppimisen takaajat ja opettajien jokapäiväinen haaste. Löytyneekö Suomesta yhtäkään luokkaa, jossa ei luokan säännöistä löytyisi jokaisen suosikkia, Annan työrauhan itselleni ja muille? Tämä sopisi jokaiselle työpaikallekin huoneentauluksi tai miksei vaikka kissan kokoisin kirjaimin seinälle riipustettavaksi. Tavallaan on hassua, että koulussa puhutaan työrauhasta, mutta työssä useinkaan ei.

Mutta mihin sitten katoaa ajatus työrauhasta kun astutaan työelämään?

Oletetaanko, että koulussa on automaattisesti opittu työrauhan antaminen kaiken opettelun jälkeen ja että jokainen sitä näin ollen etevästi ja halukkaasti totteuttaa? Vai eivätkö aikuiset työpaikoilla osaa suhtautua nopeasti muuttuvaan maailmaan, vaan kulkevat eteenpäin vanhoilla asenteilla, taidoilla ja tavoilla uuden teknologian ja tilaratkaisujen seassa? Vai keräämmekö vain käytöstapojen ja kansalaistaitojen opettamatta jättämisen satoa? Ehkä olemme vain lakanneet välittämästä ja kunnioittamasta ihmisiä, joita kohtaamme ilman digitaalista välineistöä?

Mitä tapahtuisi avokonttorissa kuljeskeleville ja kovaan ääneen puhelimeen puhuville tai muille vitsejä kertoville työtovereille, jos tilanne olisikin vastaava kuin koulun luokkahuoneessa. Ulos lentäisivät kuin leppäkeihäät, tai ainakin esimiehellä olisi lupa ystävällisesti kehottaa heitä olemaan häiritsemästä muita kesken työnteon.

Entä mitä jos kokouksen puheenjohtaja takavarikoisi jokaisen kokousta tai kokouksen osanottajaa häiritsevän tietokoneen ja kännykän?

Jos työpaikoillakin olisi mentävä välitunnille ja ulkoilemaan? Mitä tapahtuisi tuottavuudelle, jos työntekijöitä kehotettaisiin keskittymään yhteen asiaan tai projektiin kerrallaan ja jokaisella olisi työrauha edes 45 minuuttia kerrallaan?

Pärjäisitkö alle sadalla esineellä?

Kuinka monta omistettavaa tavaraa takaisi sinulle riittävän hyvän elämän? Joku lähde väittää, että ihminen tulee toimeen alle viidelläkymmenellä esineellä, toinen tutkimus sanoo, että yksin asuva mies tarvitsee 260 erilaista tavaraa tai palvelua ja nelihenkinen perhe 365 hyödykettä. Sadan tavaran haasteessa karsitaan omaisuutta sataan tavaraan. Todellisuus sijoittunee jonnekin näiden lähistölle.

Miksi tavaroiden määrää kannattaisi vähentää? Omien tavaroiden laskeminen kun alkaa useimpia meistä ahdistaa jo ensi metreillä. Luopumiseen on neljä hyvää syytä.

1. Kun laitat esineet kiertoon, on niistä jollekin muulle oikeaa hyötyä.

2. Luopuminen tuo kevyemmän olon, kun omistustaakka vähenee. 

3. Saat suuremman hallinnan tunteen omistamiisi tavaroihin.

4. Tärkeät materiaalit saadaan uudelleen käyttöön.

Olennaisempaa, kuin omistamiesi tavaroiden määrä, on kuitenkin uusien hankkimiesi esineiden määrä. Kokeile joskus antishoppailua. Miltä tuntuisi mennä kauppakeskukseen haluamaan kaikkea mahdollista ja käydä vuoropuhelua itsensä kanssa. Jos itsestä ei siihen ole, voi mukaan ottaa toki jonkun ostokriittisen ystävän.

Minä: "Hei, onpa kätevän näköinen laite. Ja aika halvalla saisi."

Toinen minä: "Tulisitkohan toimeen ilmankin?"

Minä: "No joo, mutta olisihan se kiva, lapsetkin voisi sitä sitten käyttää."

Toinen minä: " Niin siis missä tilanteessa?"

Minä: "No jos vaikka joskus ei ole muuta tekemistä…"

Toinen minä:" Keksitkö jonkun tilanteen, että oikeasti et tulisi toimeen ilmankin?"

Minä: "Noo..."

Toinen minä: "Jep."

Minä: "Hei tässä olisi nyt 30 % halvemmalla joululahjaksi Legopaketti, josta poika olisi varmaan tosi iloinen."

Toinen minä: "Mutta eikö sillä ole jo aika paljon Legoja?"

Minä: "No on, mutta se toivoisi tätä niin kovasti."

Toinen minä: "Ehtiikö se ikinä rakentaa niistä kaikista mitään sen jälkeen, kun ne on ensimmäisen kerran koottu?"

Minä: "Niin no, ei sillä kyllä niihin laatikoihin mahdu enää enempää legoja…"

Toinen minä: "Niin…"

Mitä saisit tilalle, jos hankkisit vähemmän? Ainakin Maapallon, jossa materiaaleja riittäisi vielä lapsen lapsillemme. Tänä vuonna olimme jo elokuussa käyttäneet Maapallon uusiutuvat luonnonvarat loppuun tältä vuodelta. Elämme siis velaksi.

Harvinaiset maametallit ovat jo nyt kalliita louhia tai kierrättää vanhasta elektroniikasta ja muista esineistä. Samoja materiaaleja tarvitaan mm. tietokoneisiin, kännyköihin ja tuulivoimaloihin. Tuuli- ja aurinkovoimaloiden rakentamiseen ei yksinkertaisesti ole tarjolla niin paljoa arvokkaita maametalleja, jotta näillä energianmuodoilla voitaisiin kattaa koko Maapallon energiantarve.

Petri Luukkainen kokeili Tavarataivas dokumentissa elämistä lähes ilman tavaroita ja todisti, että ihminen tulee hyvin vähällä toimeen länsimaisessakin yhteiskunnassa. Samoin tekevät seuraavat tuntemani ihmiset. Mies, jolla ei ole yhtäkään työkalua kotonaan. Perhe, jossa lapset pärjäävät mainiosti laatikollisella leluja. Useat ihmiset, joiden vaatteet mahtuvat muutamalle kaapin hyllylle tai jotka eivät omista yhtäkään kirjaa. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse omistaa itse. Jakamistalous ja lainaaminen tulevat varmasti seuraavina vuosikymmeninä lisääntymään. Kannattaa harkita vakavasti yhteisomistusta harvoin käytettävien kalliimpien esineiden kohdalla.

Jos omistamisen taakkasi on liian suuri, aloita jostain seuraavasta:

1. Kyseenalaista uuden hankkiminen

2. Lainaa tai hanki yhteiseksi

3. Luovu tarpeettomasta

Syrjäytyminen vähenisi kansalaistaidoilla

Haluatteko kuulla, miten syrjäytymistä voisi radikaalisti vähentää? Sen sijaan että kehitellään erilaisia mukakorjaavia jälkitoimenpiteitä kuten oppivelvollisuuden pidentämistä, kannattaisi panostaa perusopetuksen kasvatukselliseen puoleen ja yhteiskuntaan sopeuttamiseen eli kansalaistaitoihin.

Joskus muinoin opiskelimme koulussa ainetta kansalaistaito ja uskallanpa väittää, että sen poistaminen tuloksia keräilemme nyt. Kohtaamme päivittäin nuoria ja jo aikuiseksi ehtineitä, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa olla yhteiskunnan jäsen. Ja siksi se ei heitä myöskään kiinnosta.

Liian moni lapsi ei enää kotona opi yhteiskunnassa tarvittavia perustaitoja. Siis ihan selkeitä perustaitoja. Miten yhteiskunnassa toimitaan, miten liikenteessä, kassajonossa, käytävillä ja kaduilla toimitaan? Miten haetaan vuokra-asuntoa, opiskelupaikkaa tai töitä, miten käyttäydytään esimiehen kanssa ja työpaikalla yleensä, miten täyteään verokortti, mitä palkasta jää käteen ja mitä sitten jos siitä jää liian vähän? Miten tietoyhteiskunnassa toimitaan, miten tietoa haetaan ja miten sitä käsitellään kriitiisesti? Kuka yhteiskunnassa maksaa ja mitä, kenen rahoista sotkuisen ympäristön siivoaminen esimerkiksi on pois?

Kansalaistaidon palauttaminen ei ehkä enää riitä. Peruskoulutuksen koko opetussunnitelma pitäisi kääntää päälaelleen. Tiedättekö, mihin useimpien opettajien on työssään keskityttävä? Oppilaiden ainekohtaisten tietojen mittaamiseen. Osaako oppilas nimetä ne ja ne lintulajit? Osaako oppilas laskea näin ja noin? Tunnistaako oppilas erilaisia taiteen tai historian suuntauksia?

Ja arvaatte varmaankin, mihin opettajalla ei useimmiten ole aikaa. Kuunnella yksittäisen oppilaan ongelmia. Auttaa oppilasta hahmottamaan yhteiskunnan pelisääntöjä ennen kuin on liian myöhäistä. Kertoa oppilaalle yhteiskunnan toiminnasta ja kaikista niistä byrokratioista ja huomioon otettavista asioista, joista pitäisi tietää aikuisena. Opastaa oppilasta oppimisen tai työn tekemisen tavoissa. Keskustella oppilaan kanssa hyvästä elämästä ja siitä mitä se vaatii toteutuakseen. Etsiä oppilaan kanssa oppilaan unelmia ja tikapuita niihin. 

Jospa koulussa opetettaisiin elämäntaitoja pääasiallisena koulun tavoitteena ja tiedolliset asiat olisivat sivuasemassa. Opetussuunnitelma voisi olla lyhyt ja yksinkertainen, jolloin jokainen opettaja voisi sen sisäistää. “Näin kasvatan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen. Jos hän oppii lisäksi näitä tietoja, niin olkaamme iloisia. Jos ei, niin kyllä hän ne löytää myöhemmin jos haluaa, sillä osaahan hän käyttää tietokonetta ja internetiä.”

Emme törmäisi enää syrjäytyneisiin nuoriin, jotka ovat joutuneet kadulle vuokra-asumisen sääntöjen ollessa vieraita. Emme näkisi rikottuja ja siivottomia paikkoja, koska nuori olisi ylpeä ja itsestään varma kansalainen, joka ymmärtäisi paikkansa, merkityksensä ja mahdollisuutensa yhteiskunnassa. Ei haittaa, jos koulussa ei ole oppinut eri maiden nimiä tai Suomen presidenttejä. Mutta jos nuori tietää, mitä haluaa elämältään ja hänellä on hallussaan työkalut unelmiensa saavuttamiseen, jokainen nuori voi päästä pitkälle hyvään elämään.

Kasvatustieteen tohtori Mikko Ripatti toivoo kaikillekoululaisille tietokoneita. Minä toivon kaikille koululaisille kansalaistaitoja.

Kuka minut taas keskeytti?

Onko paras työn tekemisen flow-tilasi joskus keskeytynyt? Olisiko mielesi tehnyt sanoa pari valittua sanaa? Ärsyynnyitkö jollekin muulle vai kenties itsellesi, kun annoit työsi keskeytyä? Järkyttävä tosiasia on, että ajatustyöntekijän työskentely keskeytyy keskimäärin 3 minuutin välein ja takaisin intensiiviseen työtilaan pääseminen vie jopa 30 minuuttia. Tunti keskeytymätöntä työtä vastaa neljää tuntia keskeytysten pilkkomaa työskentelyä. Kokeile vaikka! Vetäydy tunniksi oven taakse tai pahvilaatikko päässäsi työpisteellesi ja laita lappu luukulle. Raapusta pahvitoimistoosi kellonaika, jolloin palaat omasta palaveristasi ja työskentele hetki rauhassa. Saatat saada ihmeitä aikaan.

Kunhan et myöskään itse keskeytä itseäsi. Lähes puolet keskeytyksistä johtuu nimittäin siitä, että keskeytämme itse itsemme. Minäkin tein sen kaksitoista kertaa tämän tekstin kirjoittamisen aikana. En hallinnut keskeytyksiäni, vaikka tiedän keskeytysten voiman ja viekkauden. En hallinnut, vaikka keskeytysten tiede on minulle tuttua ja työkseni opastan muita hallitsemaan keskeytyksiään. Ja kyllä, piipahdin sosiaalisessa mediassa ja vastasin muutamaan tekstiviestiin, kahteen puheluun ja sähköpostiin. Ja kyllä, olisin voinut hallita keskeytykset ja käyttää kirjoittamiseen neljäsosan ajasta, jonka se nyt vei. Jos olisin vain halunnut riittävästi.

Työskentelymme ja elämänkulkumme keskeytyvät jatkuvasti. Helsingin sanomien kolumnissaan Pekka Seppänen, työelämän parantaja, esitti mielestäni melko vaarallisen suhtautumistavan keskeytyksiin. Hänen mielestään keskeytykset kuuluvat elämään ja ne pitää vain ottaa vastaan. Olen toki samaa mieltä siitä, että keskeytyksiä tulee ja ne kuuluvat elämään. Ja saavatkin kuulua, muutoinhan arki ja työelämä olisivat sangen tylsiä ja sopisivat vain tällaisille rutiinien ystäville kuten tässä tuolissani istuvalle henkilölle. 

Keskeytyksiin voi kuitenkin suhtautua vähintään kahdella tavalla. Annettuina, itsekseen tapahtuvina tapahtumien sarjoina tai hallittavissa olevina yksittäisinä tapahtumina. Itse suosittelisin lämpimästi hallitsemaan keskeytyksiä. Jopa kollegan tai asiakkaan aiheuttamia keskeytyksiä voi hallita toista ihmistä ja hänen tarpeitaan kunnioittaen. Keskeytysten hallinta lisää ennen kaikkea oman itsen ja oman työn arvon kunnioitusta.

Seppänen ei myöskään ota huomioon kaikkia niitä keskeytysten muotoja, jotka tapahtuvat toisista ihmisistä, kollegoista tai asiakkaista riippumatta. Annatko sähköpostiohjelman keskeyttää itsesi vai otatko johtajan roolin ja päätät itse, milloin sähköpostisi luet? Annatko omien ajatustesi ja mieleesi tulevien tehtävien keskeyttää työntekosi vai deletoitko nämä jo ensimmäisen mieleesi tulevan sanan jälkeen? Teetkö tehtäviä sattumanvaraisesti mieleesi tulevien asioiden perusteella vai suunnitteletko päiväsi etukäteen ja toimit suunnitelman mukaisesti? 

Tuskin on kohtuutonta vetäytyä tunniksi tai edes puoleksi muiden ihmisten tavoittamattomiin ja saada aikaiseksi enemmän kuin eilen ja toissapäivänä yhteensä. Jos sinä keskeytit varsinaisen työsi lukeaksesi tämän kirjoituksen ja pääsit tähän lauseeseen asti, ei hätää. Keskeytyksen aiheuttama katkos työvireessä on vielä korjattavissa. Ota seuraava puolituntinen haltuusi, valitse kaikkein tärkein suorittamista vaativa tehtäväsi, äläkä annan minkään keskeyttää työtäsi. Työrauhaa!

Saa ottaa ilmaiseksi

Oletko koskaan törmännyt ilmaisen tavaran ilmiöön? Esimerkiksi kylttiin: “Saa ottaa ilmaiseksi.” Itse koin tämän ilmiön kuluneella viikolla Helsingin keskustassa Lönnrotinkadulla ja menin itsekin hetkeksi sekaisin.

Tässä tarina. Eräs liike oli rohkaistunut luopumaan turhasta ja keksinyt oivallisen tavan päästä siitä eroon. Olin juuri astumassa kyseisen liikkeen tiloista ulos, kun kadulle ilmestyi kyltti, jossa ilmoitettiin, että liikkeen edustalla olevista pinoista saisi ottaa tuotteita ilmaiseksi itselleen. Itse pinot ilmestyivät melko eleettömästi kadulle kyltin viereen.

Oli iltapäivä ja katu oli vaikuttanut hyvin hiljaiselta. Mitä kuitenkin tapahtui? Alle kymmenessä sekunnissa paikalla oli useita ihmisiä päivittelemässä, että: “Ilmaiseksi, ihanko totta?” “Ei ole todellista?” “Voiko näitä ihan oikeasti ottaa?”

Nopeasti kädet kävivät ja pinot hupenivat. Paikalle kerääntyi lisää ihmisiä, sillä kuhina ja päivittely toki houkuttelivat jopa kadun toiselta puolelta uteliaimmat paikalle ihmettelemään. Koska kyseessä olimme kuitenkin me, sivistyneet ihmiset, emme suinkaan ruvenneet repimään mitään toistemme käsistä, vaikka kovin kilpailuhenkiseksi tilanne silti muodostui. Pinojen pienentyessä moni jäi vielä seisoskelemaan oma pieni pino kainalossaan kuin odottelemaan, josko joku laskisikin kädestään sen, mitä juuri hän olisi vielä halunnut. 

Itsekin seuralaiseni kanssa nappasimme ensin yhden, sitten toisen. Ensimmäisten alkukantaisten omistusviettien hieman laannuttua palasimme kuitenkin takaisin maan pinnalle ja kyseenalaistimme tarpeen ja turhat hankinnat. Vaikka kuinka olisivat ilmaisia olleet, niis saivat palata takaisin pinoon. Muutama muukin palautti osan hamstraamastaan takaisin pinoihin. Me lähdimme tyhjin käsin voittajina, moni muu lähti taistelusta voittajana ja onnellisena uusi esine kainalossaan.

Mistä me sitten taistelimme? Matonpalasista. Mattonäytteistä, jotka olivat kooltaan ja muodoltaan suunnilleen kynnysmaton oloisia. Materiaalit olivat toki laadukkaita, mutta tuskin ainakaan eteiseen sopivia. Väreiltään ne olivat kirjavia, osa hyvinkin esteettisesti miellyttäviä. Muodoltaan ne eivät olleet täysin priimatavaraa, toinen sivu saattoi olla vastakkaista muutaman sentin pidempi.

Miksi joukko ihmisiä alkoi haluta esineitä, joita ei todennäköisesti ollut kaivannut eikä tulisi myöhemminkään kaipaamaan? Joukosta todennäköisesti enintään yksi otti mattopalan oikeaan tarpeeseen ja veikkaan, että vakituisen kodin noista matonpaloista löytää vain muutama. Kuten toisessa postauksessani kirjoitin, kaikista hankinnoista on meillä puolen vuoden päästä käytössämme enää hämmästyttävän vähän.

Kulutusyhteiskunta yllyttää meitä haluamaan, mutta tämä tarina todistaa elävästi, kuinka syvällä keräilijägeenit meissä vaikuttavat. Tuntui, että alkukantaiset vaistot ottivat vallan ja me olimme kuin luolaihmisiä, jotka taistelivat alueelle ilmaantuneista uusista esineistä. Ajattelun kulku oli todennäköisesti kaikilla samansuuntainen: “Nyt on minun tilaisuuteni saada jotain erityistä. Mihin minä voisin tämän laittaa, hei tätä voisi hyvin tarvita jossain. Tämä voisi olla tosi kiva makuuhuoneessa. Tai jos laittaisi tämän seinälle. Kun nyt kerrankin saisi ilmaiseksi. Tai nämähän voisi viedä vaikka mökille.” 

Itse kävin tuon muutaman minuutin aikana läpi omistamisen, haluamisen, hamstraamisen, kyseenalaistamisen, järkeilyn ja luopumisen tunteet. Viimeisenä sain kokea suunnattoman voittajafiiliksen, kun kykenin laittamaan palaset takaisin pinoon ja jatkamaan matkaa kevyin kantamuksin. Jos en olisi jo useita vuosia tutkinut riittävyyden filosofiaa ja harjoitellut luopumista, olisin todennäköisesti poistunut paikalta voittajafiiliksellä, muutama matonpala mukanani.

Jos joskus joudut ilmaisen tavaran huumaan, kannattaa yrittää kyseenalaistaa oman haluamisensa syyt. Onko tarve sillä kertaa todellinen, vai onko haluamisen tunne alkukantainen vietti? Tarvitsenko tätä todella, on äärimmäisen hyvä kysymys, jos haluaa olla haalimatta tarpeettomia asioita kotinsa täytteeksi.

Kuulisin mielelläni, jos olet kyseisiin matonpalasiin törmännyt. Onko niistä tullut rakastettuja makuuhuoneen kynnysmattoja vai ovatko ne päätyneet täyttämään kesämökin lattiaa tai taloyhtiön roska-astiaa?