Suomeen talviajaksi pakollinen siesta

Koko Suomessa on niin pimeää, että kollektiivinen väsymys voittaa kymmenen miljoonan karhun talviunet mennen tullen. Kuka laittaisi pystyyn kansalaisaloitteen pakollisesta talviajan siestasta? Jos etelänmaissa on kesällä työntekoa haittaavan kuuma, niin ihan varmasti tänne kuulisi pakollinen siesta talvella, kun vallitsee koko elämää haittaava pimeys.

Kyllä työn ja mielen laatu paranisi, kun pitäisi pakolla viettää siestaa klo 12-14. Edes tunnin siesta lisäisi työtehoja talviaikaan niin merkittävästi, että sen ei edes tarvitsisi pidentää työpäivää. 

Keskellä päivää lounaan jälkeen pidettyyn siestaan on ihan tutkitusti geneettinen tarve. Suomessa pimeänä aikana on biologinen tarve lounaan jälkeen unen lisäksi myös ulkona hankitulle valohoidolle sekä suklaan syömiselle tai muulle mieltä piristävälle toiminnalle. 

Jos siestalla on positiivisia vaikutuksia 

• unenlaatuun
• keskittymiskykyyn
• muistiin
• energiatasoon
• mieleen
• työtehoon
• stressin vähenemiseen
• palautumiskykyyn

niin miksi ihmeessä meillä ei sellaista ole käytössä? Pelätäänkö täällä lusmuilua ja lepäämisen muka negatiivista vaikutusta työntekoon? 

Jos vain työnantaja sallii, niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan talvisiestaa: lounas, jälkiruoka, enintään puolen tunnin unet/lepo, valohoitoa ulkona ja hetki leppoisaa jutustelua kollegojen tai tuttavien kesken. Suomalaisen pessimistisesti voinemme ehkä haaveille enintään tunnin siestasta, mutta kyllä silläkin jo lakkaavat istualteen ja seisovilteen nukahtavien työntekijöiden otsat kopsahtelemasta tietokoneen näppäimistöille ja tuotantolinjastoille.

Paljonko joululahjoja on tarpeeksi?

Aikuiset ja lapset ovat eri joululahjaplaneetoilta. Lahjavirta on myös melko yksisuuntainen. Mutta miten saada lahjojen määrä ja laatu tasapainoon, ja tarvitaanko lahjoja ollenkaan? 

Aikuinen ei välttämättä tarvitse yhtään joululahjaa. Suuri osa aikuisille annetuista lahjoista päätyy turhuuksien markkinoille eli lahja on jotain muuta kuin saajalleen tarpeellinen. Voit arvioida lahjan tarpeellisuusmittarilla:

Lahjan voi antaa ja ottaa ilolla vastaan, jos ja vain jos jokin seuraavista ehdoista täyttyy:

a) Lahja on välttämätön (sukat ja kalsarit, kun kaikki vanhat ovat rikki tai sänky, kun saajalla ei sellaista vielä ole).

b) Ilman lahjaa saajan elämä olisi paljon hankalampaa (pyykinpesukone kaukana pyykkituvasta asuvalle tai toimiva tietokone nettiyhteydellä).

c) Lahja tulee ehdottomasti käytetyksi ja ilman sitä saajan elämä olisi paljon ankeampaa (suklaarasia, tarpeellinen tai erittäin hyvä kirja).

d) Se ei kuluta luonnonvaroja (lämmin käsi, kauniit sanat tai lupaus jostain palvelusta).

e) Lahja on niin suurella rakkaudella annettu, että on ihan sama mitä se on.

Jos lahja ei mahdu näihin kategorioihin, on se syytä jättää hankkimatta.

Lasten kohdallahan asia on aivan toinen. Jos lapselta kysytään, niin kaikki lahjat ovat välttämättömiä ja tarpeellisia ja niitä tulee ehdottomasti käytettyä ihan joka päivä. Määrä ei lapselle ole kuitenkaan niin tärkeä.

Aikuiselle lahjan hankkijalle voidaan lahjojen yläraja perustella psykobiologialla. Mikä on se määrä asioita, joka pysyy työmuistissa? Psykologian kirjasta muistamme, että seitsemän on useimmiten yläraja muistettaville asioille. Olkoon se silloin luonnollinen yläraja lahjojen määrälle toivelistalla tai pukinkontissa.

Entä lasten lahjojen tarpeellisuusmittari? Valitettavasti lapsiin ei päde sama kuin aikuisiin, sillä lasten toivelahjoissa on kyse unelmista.

Itse ajattelin tänä vuonna piilottaa kaikki joululahjaideoita pursuavat lelulehdet. Ei auttanut. Kirjeitä Joulupukille kirjoitettaessa lasten päästä löytyi kyllä riittävästi lahjatoiveita, joiden tarkempia nimiä piti vielä tarkistaa internetin sivustoilta. Kuvat nähtyään toinen lapsi tärisi illalla sängyssään toiveidensa kanssa eikä saanut unta. Toisella alkoi jouluun asti kestävä kiukkuinen olotila, kun haluaminen, odotus ja epävarmuus valtasivat pienen mielen.

Aikuinen joutuu käyttämään tonttukikkaa vähän väliä, jotta kiukkuinen odottaminen muuttuisi iloiseksi hyvänmielen joulun odotukseksi. Muistuttelut siitä, että toivelista on toivelista eikä ostoslista kuunneltiin kyllä, mutta jo hetken päästä mielen oli taas täyttänyt sama unelma.

Unelmat ovat hyviä. Lapsen on helpointa unelmoida konkreettisista asioista. Moniko pieni lapsi osaisi unelmoida rauhallisesta ja riidattomasta joulusta tai yhdessäolosta aikuisten kanssa? Tai toivoa lahjaksi yhteistä tekemistä? Ja ovatko ne edes unelmia, joista lapsen tulisi haaveilla, vai ovatko ne asioita, joiden tulisi olla kaikille lapsille jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä?

Unelmat ovat hyviä, ne kasvattavat meitä niin kauan kuin ne saavat meidät myös tekemään jotain unelmiemme eteen. Kun pieni lapsi ilmoittaa ykkösjoululahjatoiveestaan, että jos Pukki ei sitä tuo, niin sitten säästän niin kauan rahaa, että voin itse ostaa sen, on lahja mitä todennäköisimmin lapselle tarpeellinen ja rakas ja se päätyy myös käyttöön.

Tarpeellisuusmittarin sijaan lasten lahjojen antaja ja saaja ovat oikealla tiellä, kun lahja on oikeasti haluttu ja sen eteen ollaan valmiita uhrautumaan. Vaikka sitten vain käyttäytymään kiltisti kuukauden vuodessa.

Onko työpaikallasi työrauha?

Moni avokonttori ja perinteinenkin toimisto saisi useaa koululuokkaa huonomman arvosanan työrauhasta ja sen kunnioittamisesta. 

Kännykkää saa räplätä rajattomasti tärkeissäkin kokouksissa, avokonttorin hiljaisuuden rikkoo kovaääninen keskustelu kollegan tai puhelimen kanssa. Kokouksessa ovi käy, kun ihmiset tulevat myöhässä ja poistuvat kesken kokouksen. Tietokoneella sujahdetaan Facebookiin juoruilemaan ja työhönsä keskittyneen työtoverin saa keskeyttää milloin tahansa. Kirjoitin jo aiemmassa postauksestani keskeytyksistä, joista toimistotyöntekijät kärsivät enemmän kuin koskaan ennen.

Oikeastaanhan keskeytysten salliva kulttuuri on sama asia käänteisesti kuin työrauha. Kouluissa työrauha ja sen ylläpito ovat yleisimmät opettelun aiheet, tärkeimmät oppimisen takaajat ja opettajien jokapäiväinen haaste. Löytyneekö Suomesta yhtäkään luokkaa, jossa ei luokan säännöistä löytyisi jokaisen suosikkia, Annan työrauhan itselleni ja muille? Tämä sopisi jokaiselle työpaikallekin huoneentauluksi tai miksei vaikka kissan kokoisin kirjaimin seinälle riipustettavaksi. Tavallaan on hassua, että koulussa puhutaan työrauhasta, mutta työssä useinkaan ei.

Mutta mihin sitten katoaa ajatus työrauhasta kun astutaan työelämään?

Oletetaanko, että koulussa on automaattisesti opittu työrauhan antaminen kaiken opettelun jälkeen ja että jokainen sitä näin ollen etevästi ja halukkaasti totteuttaa? Vai eivätkö aikuiset työpaikoilla osaa suhtautua nopeasti muuttuvaan maailmaan, vaan kulkevat eteenpäin vanhoilla asenteilla, taidoilla ja tavoilla uuden teknologian ja tilaratkaisujen seassa? Vai keräämmekö vain käytöstapojen ja kansalaistaitojen opettamatta jättämisen satoa? Ehkä olemme vain lakanneet välittämästä ja kunnioittamasta ihmisiä, joita kohtaamme ilman digitaalista välineistöä?

Mitä tapahtuisi avokonttorissa kuljeskeleville ja kovaan ääneen puhelimeen puhuville tai muille vitsejä kertoville työtovereille, jos tilanne olisikin vastaava kuin koulun luokkahuoneessa. Ulos lentäisivät kuin leppäkeihäät, tai ainakin esimiehellä olisi lupa ystävällisesti kehottaa heitä olemaan häiritsemästä muita kesken työnteon.

Entä mitä jos kokouksen puheenjohtaja takavarikoisi jokaisen kokousta tai kokouksen osanottajaa häiritsevän tietokoneen ja kännykän?

Jos työpaikoillakin olisi mentävä välitunnille ja ulkoilemaan? Mitä tapahtuisi tuottavuudelle, jos työntekijöitä kehotettaisiin keskittymään yhteen asiaan tai projektiin kerrallaan ja jokaisella olisi työrauha edes 45 minuuttia kerrallaan?

Pärjäisitkö alle sadalla esineellä?

Kuinka monta omistettavaa tavaraa takaisi sinulle riittävän hyvän elämän? Joku lähde väittää, että ihminen tulee toimeen alle viidelläkymmenellä esineellä, toinen tutkimus sanoo, että yksin asuva mies tarvitsee 260 erilaista tavaraa tai palvelua ja nelihenkinen perhe 365 hyödykettä. Sadan tavaran haasteessa karsitaan omaisuutta sataan tavaraan. Todellisuus sijoittunee jonnekin näiden lähistölle.

Miksi tavaroiden määrää kannattaisi vähentää? Omien tavaroiden laskeminen kun alkaa useimpia meistä ahdistaa jo ensi metreillä. Luopumiseen on neljä hyvää syytä.

1. Kun laitat esineet kiertoon, on niistä jollekin muulle oikeaa hyötyä.

2. Luopuminen tuo kevyemmän olon, kun omistustaakka vähenee. 

3. Saat suuremman hallinnan tunteen omistamiisi tavaroihin.

4. Tärkeät materiaalit saadaan uudelleen käyttöön.

Olennaisempaa, kuin omistamiesi tavaroiden määrä, on kuitenkin uusien hankkimiesi esineiden määrä. Kokeile joskus antishoppailua. Miltä tuntuisi mennä kauppakeskukseen haluamaan kaikkea mahdollista ja käydä vuoropuhelua itsensä kanssa. Jos itsestä ei siihen ole, voi mukaan ottaa toki jonkun ostokriittisen ystävän.

Minä: "Hei, onpa kätevän näköinen laite. Ja aika halvalla saisi."

Toinen minä: "Tulisitkohan toimeen ilmankin?"

Minä: "No joo, mutta olisihan se kiva, lapsetkin voisi sitä sitten käyttää."

Toinen minä: " Niin siis missä tilanteessa?"

Minä: "No jos vaikka joskus ei ole muuta tekemistä…"

Toinen minä:" Keksitkö jonkun tilanteen, että oikeasti et tulisi toimeen ilmankin?"

Minä: "Noo..."

Toinen minä: "Jep."

Minä: "Hei tässä olisi nyt 30 % halvemmalla joululahjaksi Legopaketti, josta poika olisi varmaan tosi iloinen."

Toinen minä: "Mutta eikö sillä ole jo aika paljon Legoja?"

Minä: "No on, mutta se toivoisi tätä niin kovasti."

Toinen minä: "Ehtiikö se ikinä rakentaa niistä kaikista mitään sen jälkeen, kun ne on ensimmäisen kerran koottu?"

Minä: "Niin no, ei sillä kyllä niihin laatikoihin mahdu enää enempää legoja…"

Toinen minä: "Niin…"

Mitä saisit tilalle, jos hankkisit vähemmän? Ainakin Maapallon, jossa materiaaleja riittäisi vielä lapsen lapsillemme. Tänä vuonna olimme jo elokuussa käyttäneet Maapallon uusiutuvat luonnonvarat loppuun tältä vuodelta. Elämme siis velaksi.

Harvinaiset maametallit ovat jo nyt kalliita louhia tai kierrättää vanhasta elektroniikasta ja muista esineistä. Samoja materiaaleja tarvitaan mm. tietokoneisiin, kännyköihin ja tuulivoimaloihin. Tuuli- ja aurinkovoimaloiden rakentamiseen ei yksinkertaisesti ole tarjolla niin paljoa arvokkaita maametalleja, jotta näillä energianmuodoilla voitaisiin kattaa koko Maapallon energiantarve.

Petri Luukkainen kokeili Tavarataivas dokumentissa elämistä lähes ilman tavaroita ja todisti, että ihminen tulee hyvin vähällä toimeen länsimaisessakin yhteiskunnassa. Samoin tekevät seuraavat tuntemani ihmiset. Mies, jolla ei ole yhtäkään työkalua kotonaan. Perhe, jossa lapset pärjäävät mainiosti laatikollisella leluja. Useat ihmiset, joiden vaatteet mahtuvat muutamalle kaapin hyllylle tai jotka eivät omista yhtäkään kirjaa. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse omistaa itse. Jakamistalous ja lainaaminen tulevat varmasti seuraavina vuosikymmeninä lisääntymään. Kannattaa harkita vakavasti yhteisomistusta harvoin käytettävien kalliimpien esineiden kohdalla.

Jos omistamisen taakkasi on liian suuri, aloita jostain seuraavasta:

1. Kyseenalaista uuden hankkiminen

2. Lainaa tai hanki yhteiseksi

3. Luovu tarpeettomasta

Syrjäytyminen vähenisi kansalaistaidoilla

Haluatteko kuulla, miten syrjäytymistä voisi radikaalisti vähentää? Sen sijaan että kehitellään erilaisia mukakorjaavia jälkitoimenpiteitä kuten oppivelvollisuuden pidentämistä, kannattaisi panostaa perusopetuksen kasvatukselliseen puoleen ja yhteiskuntaan sopeuttamiseen eli kansalaistaitoihin.

Joskus muinoin opiskelimme koulussa ainetta kansalaistaito ja uskallanpa väittää, että sen poistaminen tuloksia keräilemme nyt. Kohtaamme päivittäin nuoria ja jo aikuiseksi ehtineitä, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa olla yhteiskunnan jäsen. Ja siksi se ei heitä myöskään kiinnosta.

Liian moni lapsi ei enää kotona opi yhteiskunnassa tarvittavia perustaitoja. Siis ihan selkeitä perustaitoja. Miten yhteiskunnassa toimitaan, miten liikenteessä, kassajonossa, käytävillä ja kaduilla toimitaan? Miten haetaan vuokra-asuntoa, opiskelupaikkaa tai töitä, miten käyttäydytään esimiehen kanssa ja työpaikalla yleensä, miten täyteään verokortti, mitä palkasta jää käteen ja mitä sitten jos siitä jää liian vähän? Miten tietoyhteiskunnassa toimitaan, miten tietoa haetaan ja miten sitä käsitellään kriitiisesti? Kuka yhteiskunnassa maksaa ja mitä, kenen rahoista sotkuisen ympäristön siivoaminen esimerkiksi on pois?

Kansalaistaidon palauttaminen ei ehkä enää riitä. Peruskoulutuksen koko opetussunnitelma pitäisi kääntää päälaelleen. Tiedättekö, mihin useimpien opettajien on työssään keskityttävä? Oppilaiden ainekohtaisten tietojen mittaamiseen. Osaako oppilas nimetä ne ja ne lintulajit? Osaako oppilas laskea näin ja noin? Tunnistaako oppilas erilaisia taiteen tai historian suuntauksia?

Ja arvaatte varmaankin, mihin opettajalla ei useimmiten ole aikaa. Kuunnella yksittäisen oppilaan ongelmia. Auttaa oppilasta hahmottamaan yhteiskunnan pelisääntöjä ennen kuin on liian myöhäistä. Kertoa oppilaalle yhteiskunnan toiminnasta ja kaikista niistä byrokratioista ja huomioon otettavista asioista, joista pitäisi tietää aikuisena. Opastaa oppilasta oppimisen tai työn tekemisen tavoissa. Keskustella oppilaan kanssa hyvästä elämästä ja siitä mitä se vaatii toteutuakseen. Etsiä oppilaan kanssa oppilaan unelmia ja tikapuita niihin. 

Jospa koulussa opetettaisiin elämäntaitoja pääasiallisena koulun tavoitteena ja tiedolliset asiat olisivat sivuasemassa. Opetussuunnitelma voisi olla lyhyt ja yksinkertainen, jolloin jokainen opettaja voisi sen sisäistää. “Näin kasvatan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen. Jos hän oppii lisäksi näitä tietoja, niin olkaamme iloisia. Jos ei, niin kyllä hän ne löytää myöhemmin jos haluaa, sillä osaahan hän käyttää tietokonetta ja internetiä.”

Emme törmäisi enää syrjäytyneisiin nuoriin, jotka ovat joutuneet kadulle vuokra-asumisen sääntöjen ollessa vieraita. Emme näkisi rikottuja ja siivottomia paikkoja, koska nuori olisi ylpeä ja itsestään varma kansalainen, joka ymmärtäisi paikkansa, merkityksensä ja mahdollisuutensa yhteiskunnassa. Ei haittaa, jos koulussa ei ole oppinut eri maiden nimiä tai Suomen presidenttejä. Mutta jos nuori tietää, mitä haluaa elämältään ja hänellä on hallussaan työkalut unelmiensa saavuttamiseen, jokainen nuori voi päästä pitkälle hyvään elämään.

Kasvatustieteen tohtori Mikko Ripatti toivoo kaikillekoululaisille tietokoneita. Minä toivon kaikille koululaisille kansalaistaitoja.