Suomeen talviajaksi pakollinen siesta

Koko Suomessa on niin pimeää, että kollektiivinen väsymys voittaa kymmenen miljoonan karhun talviunet mennen tullen. Kuka laittaisi pystyyn kansalaisaloitteen pakollisesta talviajan siestasta? Jos etelänmaissa on kesällä työntekoa haittaavan kuuma, niin ihan varmasti tänne kuulisi pakollinen siesta talvella, kun vallitsee koko elämää haittaava pimeys.

Kyllä työn ja mielen laatu paranisi, kun pitäisi pakolla viettää siestaa klo 12-14. Edes tunnin siesta lisäisi työtehoja talviaikaan niin merkittävästi, että sen ei edes tarvitsisi pidentää työpäivää. 

Keskellä päivää lounaan jälkeen pidettyyn siestaan on ihan tutkitusti geneettinen tarve. Suomessa pimeänä aikana on biologinen tarve lounaan jälkeen unen lisäksi myös ulkona hankitulle valohoidolle sekä suklaan syömiselle tai muulle mieltä piristävälle toiminnalle. 

Jos siestalla on positiivisia vaikutuksia 

• unenlaatuun
• keskittymiskykyyn
• muistiin
• energiatasoon
• mieleen
• työtehoon
• stressin vähenemiseen
• palautumiskykyyn

niin miksi ihmeessä meillä ei sellaista ole käytössä? Pelätäänkö täällä lusmuilua ja lepäämisen muka negatiivista vaikutusta työntekoon? 

Jos vain työnantaja sallii, niin suosittelen lämpimästi kokeilemaan talvisiestaa: lounas, jälkiruoka, enintään puolen tunnin unet/lepo, valohoitoa ulkona ja hetki leppoisaa jutustelua kollegojen tai tuttavien kesken. Suomalaisen pessimistisesti voinemme ehkä haaveille enintään tunnin siestasta, mutta kyllä silläkin jo lakkaavat istualteen ja seisovilteen nukahtavien työntekijöiden otsat kopsahtelemasta tietokoneen näppäimistöille ja tuotantolinjastoille.

Paljonko joululahjoja on tarpeeksi?

Aikuiset ja lapset ovat eri joululahjaplaneetoilta. Lahjavirta on myös melko yksisuuntainen. Mutta miten saada lahjojen määrä ja laatu tasapainoon, ja tarvitaanko lahjoja ollenkaan? 

Aikuinen ei välttämättä tarvitse yhtään joululahjaa. Suuri osa aikuisille annetuista lahjoista päätyy turhuuksien markkinoille eli lahja on jotain muuta kuin saajalleen tarpeellinen. Voit arvioida lahjan tarpeellisuusmittarilla:

Lahjan voi antaa ja ottaa ilolla vastaan, jos ja vain jos jokin seuraavista ehdoista täyttyy:

a) Lahja on välttämätön (sukat ja kalsarit, kun kaikki vanhat ovat rikki tai sänky, kun saajalla ei sellaista vielä ole).

b) Ilman lahjaa saajan elämä olisi paljon hankalampaa (pyykinpesukone kaukana pyykkituvasta asuvalle tai toimiva tietokone nettiyhteydellä).

c) Lahja tulee ehdottomasti käytetyksi ja ilman sitä saajan elämä olisi paljon ankeampaa (suklaarasia, tarpeellinen tai erittäin hyvä kirja).

d) Se ei kuluta luonnonvaroja (lämmin käsi, kauniit sanat tai lupaus jostain palvelusta).

e) Lahja on niin suurella rakkaudella annettu, että on ihan sama mitä se on.

Jos lahja ei mahdu näihin kategorioihin, on se syytä jättää hankkimatta.

Lasten kohdallahan asia on aivan toinen. Jos lapselta kysytään, niin kaikki lahjat ovat välttämättömiä ja tarpeellisia ja niitä tulee ehdottomasti käytettyä ihan joka päivä. Määrä ei lapselle ole kuitenkaan niin tärkeä.

Aikuiselle lahjan hankkijalle voidaan lahjojen yläraja perustella psykobiologialla. Mikä on se määrä asioita, joka pysyy työmuistissa? Psykologian kirjasta muistamme, että seitsemän on useimmiten yläraja muistettaville asioille. Olkoon se silloin luonnollinen yläraja lahjojen määrälle toivelistalla tai pukinkontissa.

Entä lasten lahjojen tarpeellisuusmittari? Valitettavasti lapsiin ei päde sama kuin aikuisiin, sillä lasten toivelahjoissa on kyse unelmista.

Itse ajattelin tänä vuonna piilottaa kaikki joululahjaideoita pursuavat lelulehdet. Ei auttanut. Kirjeitä Joulupukille kirjoitettaessa lasten päästä löytyi kyllä riittävästi lahjatoiveita, joiden tarkempia nimiä piti vielä tarkistaa internetin sivustoilta. Kuvat nähtyään toinen lapsi tärisi illalla sängyssään toiveidensa kanssa eikä saanut unta. Toisella alkoi jouluun asti kestävä kiukkuinen olotila, kun haluaminen, odotus ja epävarmuus valtasivat pienen mielen.

Aikuinen joutuu käyttämään tonttukikkaa vähän väliä, jotta kiukkuinen odottaminen muuttuisi iloiseksi hyvänmielen joulun odotukseksi. Muistuttelut siitä, että toivelista on toivelista eikä ostoslista kuunneltiin kyllä, mutta jo hetken päästä mielen oli taas täyttänyt sama unelma.

Unelmat ovat hyviä. Lapsen on helpointa unelmoida konkreettisista asioista. Moniko pieni lapsi osaisi unelmoida rauhallisesta ja riidattomasta joulusta tai yhdessäolosta aikuisten kanssa? Tai toivoa lahjaksi yhteistä tekemistä? Ja ovatko ne edes unelmia, joista lapsen tulisi haaveilla, vai ovatko ne asioita, joiden tulisi olla kaikille lapsille jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä?

Unelmat ovat hyviä, ne kasvattavat meitä niin kauan kuin ne saavat meidät myös tekemään jotain unelmiemme eteen. Kun pieni lapsi ilmoittaa ykkösjoululahjatoiveestaan, että jos Pukki ei sitä tuo, niin sitten säästän niin kauan rahaa, että voin itse ostaa sen, on lahja mitä todennäköisimmin lapselle tarpeellinen ja rakas ja se päätyy myös käyttöön.

Tarpeellisuusmittarin sijaan lasten lahjojen antaja ja saaja ovat oikealla tiellä, kun lahja on oikeasti haluttu ja sen eteen ollaan valmiita uhrautumaan. Vaikka sitten vain käyttäytymään kiltisti kuukauden vuodessa.

Onko työpaikallasi työrauha?

Moni avokonttori ja perinteinenkin toimisto saisi useaa koululuokkaa huonomman arvosanan työrauhasta ja sen kunnioittamisesta. 

Kännykkää saa räplätä rajattomasti tärkeissäkin kokouksissa, avokonttorin hiljaisuuden rikkoo kovaääninen keskustelu kollegan tai puhelimen kanssa. Kokouksessa ovi käy, kun ihmiset tulevat myöhässä ja poistuvat kesken kokouksen. Tietokoneella sujahdetaan Facebookiin juoruilemaan ja työhönsä keskittyneen työtoverin saa keskeyttää milloin tahansa. Kirjoitin jo aiemmassa postauksestani keskeytyksistä, joista toimistotyöntekijät kärsivät enemmän kuin koskaan ennen.

Oikeastaanhan keskeytysten salliva kulttuuri on sama asia käänteisesti kuin työrauha. Kouluissa työrauha ja sen ylläpito ovat yleisimmät opettelun aiheet, tärkeimmät oppimisen takaajat ja opettajien jokapäiväinen haaste. Löytyneekö Suomesta yhtäkään luokkaa, jossa ei luokan säännöistä löytyisi jokaisen suosikkia, Annan työrauhan itselleni ja muille? Tämä sopisi jokaiselle työpaikallekin huoneentauluksi tai miksei vaikka kissan kokoisin kirjaimin seinälle riipustettavaksi. Tavallaan on hassua, että koulussa puhutaan työrauhasta, mutta työssä useinkaan ei.

Mutta mihin sitten katoaa ajatus työrauhasta kun astutaan työelämään?

Oletetaanko, että koulussa on automaattisesti opittu työrauhan antaminen kaiken opettelun jälkeen ja että jokainen sitä näin ollen etevästi ja halukkaasti totteuttaa? Vai eivätkö aikuiset työpaikoilla osaa suhtautua nopeasti muuttuvaan maailmaan, vaan kulkevat eteenpäin vanhoilla asenteilla, taidoilla ja tavoilla uuden teknologian ja tilaratkaisujen seassa? Vai keräämmekö vain käytöstapojen ja kansalaistaitojen opettamatta jättämisen satoa? Ehkä olemme vain lakanneet välittämästä ja kunnioittamasta ihmisiä, joita kohtaamme ilman digitaalista välineistöä?

Mitä tapahtuisi avokonttorissa kuljeskeleville ja kovaan ääneen puhelimeen puhuville tai muille vitsejä kertoville työtovereille, jos tilanne olisikin vastaava kuin koulun luokkahuoneessa. Ulos lentäisivät kuin leppäkeihäät, tai ainakin esimiehellä olisi lupa ystävällisesti kehottaa heitä olemaan häiritsemästä muita kesken työnteon.

Entä mitä jos kokouksen puheenjohtaja takavarikoisi jokaisen kokousta tai kokouksen osanottajaa häiritsevän tietokoneen ja kännykän?

Jos työpaikoillakin olisi mentävä välitunnille ja ulkoilemaan? Mitä tapahtuisi tuottavuudelle, jos työntekijöitä kehotettaisiin keskittymään yhteen asiaan tai projektiin kerrallaan ja jokaisella olisi työrauha edes 45 minuuttia kerrallaan?

Pärjäisitkö alle sadalla esineellä?

Kuinka monta omistettavaa tavaraa takaisi sinulle riittävän hyvän elämän? Joku lähde väittää, että ihminen tulee toimeen alle viidelläkymmenellä esineellä, toinen tutkimus sanoo, että yksin asuva mies tarvitsee 260 erilaista tavaraa tai palvelua ja nelihenkinen perhe 365 hyödykettä. Sadan tavaran haasteessa karsitaan omaisuutta sataan tavaraan. Todellisuus sijoittunee jonnekin näiden lähistölle.

Miksi tavaroiden määrää kannattaisi vähentää? Omien tavaroiden laskeminen kun alkaa useimpia meistä ahdistaa jo ensi metreillä. Luopumiseen on neljä hyvää syytä.

1. Kun laitat esineet kiertoon, on niistä jollekin muulle oikeaa hyötyä.

2. Luopuminen tuo kevyemmän olon, kun omistustaakka vähenee. 

3. Saat suuremman hallinnan tunteen omistamiisi tavaroihin.

4. Tärkeät materiaalit saadaan uudelleen käyttöön.

Olennaisempaa, kuin omistamiesi tavaroiden määrä, on kuitenkin uusien hankkimiesi esineiden määrä. Kokeile joskus antishoppailua. Miltä tuntuisi mennä kauppakeskukseen haluamaan kaikkea mahdollista ja käydä vuoropuhelua itsensä kanssa. Jos itsestä ei siihen ole, voi mukaan ottaa toki jonkun ostokriittisen ystävän.

Minä: "Hei, onpa kätevän näköinen laite. Ja aika halvalla saisi."

Toinen minä: "Tulisitkohan toimeen ilmankin?"

Minä: "No joo, mutta olisihan se kiva, lapsetkin voisi sitä sitten käyttää."

Toinen minä: " Niin siis missä tilanteessa?"

Minä: "No jos vaikka joskus ei ole muuta tekemistä…"

Toinen minä:" Keksitkö jonkun tilanteen, että oikeasti et tulisi toimeen ilmankin?"

Minä: "Noo..."

Toinen minä: "Jep."

Minä: "Hei tässä olisi nyt 30 % halvemmalla joululahjaksi Legopaketti, josta poika olisi varmaan tosi iloinen."

Toinen minä: "Mutta eikö sillä ole jo aika paljon Legoja?"

Minä: "No on, mutta se toivoisi tätä niin kovasti."

Toinen minä: "Ehtiikö se ikinä rakentaa niistä kaikista mitään sen jälkeen, kun ne on ensimmäisen kerran koottu?"

Minä: "Niin no, ei sillä kyllä niihin laatikoihin mahdu enää enempää legoja…"

Toinen minä: "Niin…"

Mitä saisit tilalle, jos hankkisit vähemmän? Ainakin Maapallon, jossa materiaaleja riittäisi vielä lapsen lapsillemme. Tänä vuonna olimme jo elokuussa käyttäneet Maapallon uusiutuvat luonnonvarat loppuun tältä vuodelta. Elämme siis velaksi.

Harvinaiset maametallit ovat jo nyt kalliita louhia tai kierrättää vanhasta elektroniikasta ja muista esineistä. Samoja materiaaleja tarvitaan mm. tietokoneisiin, kännyköihin ja tuulivoimaloihin. Tuuli- ja aurinkovoimaloiden rakentamiseen ei yksinkertaisesti ole tarjolla niin paljoa arvokkaita maametalleja, jotta näillä energianmuodoilla voitaisiin kattaa koko Maapallon energiantarve.

Petri Luukkainen kokeili Tavarataivas dokumentissa elämistä lähes ilman tavaroita ja todisti, että ihminen tulee hyvin vähällä toimeen länsimaisessakin yhteiskunnassa. Samoin tekevät seuraavat tuntemani ihmiset. Mies, jolla ei ole yhtäkään työkalua kotonaan. Perhe, jossa lapset pärjäävät mainiosti laatikollisella leluja. Useat ihmiset, joiden vaatteet mahtuvat muutamalle kaapin hyllylle tai jotka eivät omista yhtäkään kirjaa. 

Kaikkea ei myöskään tarvitse omistaa itse. Jakamistalous ja lainaaminen tulevat varmasti seuraavina vuosikymmeninä lisääntymään. Kannattaa harkita vakavasti yhteisomistusta harvoin käytettävien kalliimpien esineiden kohdalla.

Jos omistamisen taakkasi on liian suuri, aloita jostain seuraavasta:

1. Kyseenalaista uuden hankkiminen

2. Lainaa tai hanki yhteiseksi

3. Luovu tarpeettomasta

Syrjäytyminen vähenisi kansalaistaidoilla

Haluatteko kuulla, miten syrjäytymistä voisi radikaalisti vähentää? Sen sijaan että kehitellään erilaisia mukakorjaavia jälkitoimenpiteitä kuten oppivelvollisuuden pidentämistä, kannattaisi panostaa perusopetuksen kasvatukselliseen puoleen ja yhteiskuntaan sopeuttamiseen eli kansalaistaitoihin.

Joskus muinoin opiskelimme koulussa ainetta kansalaistaito ja uskallanpa väittää, että sen poistaminen tuloksia keräilemme nyt. Kohtaamme päivittäin nuoria ja jo aikuiseksi ehtineitä, joilla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa olla yhteiskunnan jäsen. Ja siksi se ei heitä myöskään kiinnosta.

Liian moni lapsi ei enää kotona opi yhteiskunnassa tarvittavia perustaitoja. Siis ihan selkeitä perustaitoja. Miten yhteiskunnassa toimitaan, miten liikenteessä, kassajonossa, käytävillä ja kaduilla toimitaan? Miten haetaan vuokra-asuntoa, opiskelupaikkaa tai töitä, miten käyttäydytään esimiehen kanssa ja työpaikalla yleensä, miten täyteään verokortti, mitä palkasta jää käteen ja mitä sitten jos siitä jää liian vähän? Miten tietoyhteiskunnassa toimitaan, miten tietoa haetaan ja miten sitä käsitellään kriitiisesti? Kuka yhteiskunnassa maksaa ja mitä, kenen rahoista sotkuisen ympäristön siivoaminen esimerkiksi on pois?

Kansalaistaidon palauttaminen ei ehkä enää riitä. Peruskoulutuksen koko opetussunnitelma pitäisi kääntää päälaelleen. Tiedättekö, mihin useimpien opettajien on työssään keskityttävä? Oppilaiden ainekohtaisten tietojen mittaamiseen. Osaako oppilas nimetä ne ja ne lintulajit? Osaako oppilas laskea näin ja noin? Tunnistaako oppilas erilaisia taiteen tai historian suuntauksia?

Ja arvaatte varmaankin, mihin opettajalla ei useimmiten ole aikaa. Kuunnella yksittäisen oppilaan ongelmia. Auttaa oppilasta hahmottamaan yhteiskunnan pelisääntöjä ennen kuin on liian myöhäistä. Kertoa oppilaalle yhteiskunnan toiminnasta ja kaikista niistä byrokratioista ja huomioon otettavista asioista, joista pitäisi tietää aikuisena. Opastaa oppilasta oppimisen tai työn tekemisen tavoissa. Keskustella oppilaan kanssa hyvästä elämästä ja siitä mitä se vaatii toteutuakseen. Etsiä oppilaan kanssa oppilaan unelmia ja tikapuita niihin. 

Jospa koulussa opetettaisiin elämäntaitoja pääasiallisena koulun tavoitteena ja tiedolliset asiat olisivat sivuasemassa. Opetussuunnitelma voisi olla lyhyt ja yksinkertainen, jolloin jokainen opettaja voisi sen sisäistää. “Näin kasvatan yhteiskuntakelpoisen kansalaisen. Jos hän oppii lisäksi näitä tietoja, niin olkaamme iloisia. Jos ei, niin kyllä hän ne löytää myöhemmin jos haluaa, sillä osaahan hän käyttää tietokonetta ja internetiä.”

Emme törmäisi enää syrjäytyneisiin nuoriin, jotka ovat joutuneet kadulle vuokra-asumisen sääntöjen ollessa vieraita. Emme näkisi rikottuja ja siivottomia paikkoja, koska nuori olisi ylpeä ja itsestään varma kansalainen, joka ymmärtäisi paikkansa, merkityksensä ja mahdollisuutensa yhteiskunnassa. Ei haittaa, jos koulussa ei ole oppinut eri maiden nimiä tai Suomen presidenttejä. Mutta jos nuori tietää, mitä haluaa elämältään ja hänellä on hallussaan työkalut unelmiensa saavuttamiseen, jokainen nuori voi päästä pitkälle hyvään elämään.

Kasvatustieteen tohtori Mikko Ripatti toivoo kaikillekoululaisille tietokoneita. Minä toivon kaikille koululaisille kansalaistaitoja.

Kuka minut taas keskeytti?

Onko paras työn tekemisen flow-tilasi joskus keskeytynyt? Olisiko mielesi tehnyt sanoa pari valittua sanaa? Ärsyynnyitkö jollekin muulle vai kenties itsellesi, kun annoit työsi keskeytyä? Järkyttävä tosiasia on, että ajatustyöntekijän työskentely keskeytyy keskimäärin 3 minuutin välein ja takaisin intensiiviseen työtilaan pääseminen vie jopa 30 minuuttia. Tunti keskeytymätöntä työtä vastaa neljää tuntia keskeytysten pilkkomaa työskentelyä. Kokeile vaikka! Vetäydy tunniksi oven taakse tai pahvilaatikko päässäsi työpisteellesi ja laita lappu luukulle. Raapusta pahvitoimistoosi kellonaika, jolloin palaat omasta palaveristasi ja työskentele hetki rauhassa. Saatat saada ihmeitä aikaan.

Kunhan et myöskään itse keskeytä itseäsi. Lähes puolet keskeytyksistä johtuu nimittäin siitä, että keskeytämme itse itsemme. Minäkin tein sen kaksitoista kertaa tämän tekstin kirjoittamisen aikana. En hallinnut keskeytyksiäni, vaikka tiedän keskeytysten voiman ja viekkauden. En hallinnut, vaikka keskeytysten tiede on minulle tuttua ja työkseni opastan muita hallitsemaan keskeytyksiään. Ja kyllä, piipahdin sosiaalisessa mediassa ja vastasin muutamaan tekstiviestiin, kahteen puheluun ja sähköpostiin. Ja kyllä, olisin voinut hallita keskeytykset ja käyttää kirjoittamiseen neljäsosan ajasta, jonka se nyt vei. Jos olisin vain halunnut riittävästi.

Työskentelymme ja elämänkulkumme keskeytyvät jatkuvasti. Helsingin sanomien kolumnissaan Pekka Seppänen, työelämän parantaja, esitti mielestäni melko vaarallisen suhtautumistavan keskeytyksiin. Hänen mielestään keskeytykset kuuluvat elämään ja ne pitää vain ottaa vastaan. Olen toki samaa mieltä siitä, että keskeytyksiä tulee ja ne kuuluvat elämään. Ja saavatkin kuulua, muutoinhan arki ja työelämä olisivat sangen tylsiä ja sopisivat vain tällaisille rutiinien ystäville kuten tässä tuolissani istuvalle henkilölle. 

Keskeytyksiin voi kuitenkin suhtautua vähintään kahdella tavalla. Annettuina, itsekseen tapahtuvina tapahtumien sarjoina tai hallittavissa olevina yksittäisinä tapahtumina. Itse suosittelisin lämpimästi hallitsemaan keskeytyksiä. Jopa kollegan tai asiakkaan aiheuttamia keskeytyksiä voi hallita toista ihmistä ja hänen tarpeitaan kunnioittaen. Keskeytysten hallinta lisää ennen kaikkea oman itsen ja oman työn arvon kunnioitusta.

Seppänen ei myöskään ota huomioon kaikkia niitä keskeytysten muotoja, jotka tapahtuvat toisista ihmisistä, kollegoista tai asiakkaista riippumatta. Annatko sähköpostiohjelman keskeyttää itsesi vai otatko johtajan roolin ja päätät itse, milloin sähköpostisi luet? Annatko omien ajatustesi ja mieleesi tulevien tehtävien keskeyttää työntekosi vai deletoitko nämä jo ensimmäisen mieleesi tulevan sanan jälkeen? Teetkö tehtäviä sattumanvaraisesti mieleesi tulevien asioiden perusteella vai suunnitteletko päiväsi etukäteen ja toimit suunnitelman mukaisesti? 

Tuskin on kohtuutonta vetäytyä tunniksi tai edes puoleksi muiden ihmisten tavoittamattomiin ja saada aikaiseksi enemmän kuin eilen ja toissapäivänä yhteensä. Jos sinä keskeytit varsinaisen työsi lukeaksesi tämän kirjoituksen ja pääsit tähän lauseeseen asti, ei hätää. Keskeytyksen aiheuttama katkos työvireessä on vielä korjattavissa. Ota seuraava puolituntinen haltuusi, valitse kaikkein tärkein suorittamista vaativa tehtäväsi, äläkä annan minkään keskeyttää työtäsi. Työrauhaa!

Saa ottaa ilmaiseksi

Oletko koskaan törmännyt ilmaisen tavaran ilmiöön? Esimerkiksi kylttiin: “Saa ottaa ilmaiseksi.” Itse koin tämän ilmiön kuluneella viikolla Helsingin keskustassa Lönnrotinkadulla ja menin itsekin hetkeksi sekaisin.

Tässä tarina. Eräs liike oli rohkaistunut luopumaan turhasta ja keksinyt oivallisen tavan päästä siitä eroon. Olin juuri astumassa kyseisen liikkeen tiloista ulos, kun kadulle ilmestyi kyltti, jossa ilmoitettiin, että liikkeen edustalla olevista pinoista saisi ottaa tuotteita ilmaiseksi itselleen. Itse pinot ilmestyivät melko eleettömästi kadulle kyltin viereen.

Oli iltapäivä ja katu oli vaikuttanut hyvin hiljaiselta. Mitä kuitenkin tapahtui? Alle kymmenessä sekunnissa paikalla oli useita ihmisiä päivittelemässä, että: “Ilmaiseksi, ihanko totta?” “Ei ole todellista?” “Voiko näitä ihan oikeasti ottaa?”

Nopeasti kädet kävivät ja pinot hupenivat. Paikalle kerääntyi lisää ihmisiä, sillä kuhina ja päivittely toki houkuttelivat jopa kadun toiselta puolelta uteliaimmat paikalle ihmettelemään. Koska kyseessä olimme kuitenkin me, sivistyneet ihmiset, emme suinkaan ruvenneet repimään mitään toistemme käsistä, vaikka kovin kilpailuhenkiseksi tilanne silti muodostui. Pinojen pienentyessä moni jäi vielä seisoskelemaan oma pieni pino kainalossaan kuin odottelemaan, josko joku laskisikin kädestään sen, mitä juuri hän olisi vielä halunnut. 

Itsekin seuralaiseni kanssa nappasimme ensin yhden, sitten toisen. Ensimmäisten alkukantaisten omistusviettien hieman laannuttua palasimme kuitenkin takaisin maan pinnalle ja kyseenalaistimme tarpeen ja turhat hankinnat. Vaikka kuinka olisivat ilmaisia olleet, niis saivat palata takaisin pinoon. Muutama muukin palautti osan hamstraamastaan takaisin pinoihin. Me lähdimme tyhjin käsin voittajina, moni muu lähti taistelusta voittajana ja onnellisena uusi esine kainalossaan.

Mistä me sitten taistelimme? Matonpalasista. Mattonäytteistä, jotka olivat kooltaan ja muodoltaan suunnilleen kynnysmaton oloisia. Materiaalit olivat toki laadukkaita, mutta tuskin ainakaan eteiseen sopivia. Väreiltään ne olivat kirjavia, osa hyvinkin esteettisesti miellyttäviä. Muodoltaan ne eivät olleet täysin priimatavaraa, toinen sivu saattoi olla vastakkaista muutaman sentin pidempi.

Miksi joukko ihmisiä alkoi haluta esineitä, joita ei todennäköisesti ollut kaivannut eikä tulisi myöhemminkään kaipaamaan? Joukosta todennäköisesti enintään yksi otti mattopalan oikeaan tarpeeseen ja veikkaan, että vakituisen kodin noista matonpaloista löytää vain muutama. Kuten toisessa postauksessani kirjoitin, kaikista hankinnoista on meillä puolen vuoden päästä käytössämme enää hämmästyttävän vähän.

Kulutusyhteiskunta yllyttää meitä haluamaan, mutta tämä tarina todistaa elävästi, kuinka syvällä keräilijägeenit meissä vaikuttavat. Tuntui, että alkukantaiset vaistot ottivat vallan ja me olimme kuin luolaihmisiä, jotka taistelivat alueelle ilmaantuneista uusista esineistä. Ajattelun kulku oli todennäköisesti kaikilla samansuuntainen: “Nyt on minun tilaisuuteni saada jotain erityistä. Mihin minä voisin tämän laittaa, hei tätä voisi hyvin tarvita jossain. Tämä voisi olla tosi kiva makuuhuoneessa. Tai jos laittaisi tämän seinälle. Kun nyt kerrankin saisi ilmaiseksi. Tai nämähän voisi viedä vaikka mökille.” 

Itse kävin tuon muutaman minuutin aikana läpi omistamisen, haluamisen, hamstraamisen, kyseenalaistamisen, järkeilyn ja luopumisen tunteet. Viimeisenä sain kokea suunnattoman voittajafiiliksen, kun kykenin laittamaan palaset takaisin pinoon ja jatkamaan matkaa kevyin kantamuksin. Jos en olisi jo useita vuosia tutkinut riittävyyden filosofiaa ja harjoitellut luopumista, olisin todennäköisesti poistunut paikalta voittajafiiliksellä, muutama matonpala mukanani.

Jos joskus joudut ilmaisen tavaran huumaan, kannattaa yrittää kyseenalaistaa oman haluamisensa syyt. Onko tarve sillä kertaa todellinen, vai onko haluamisen tunne alkukantainen vietti? Tarvitsenko tätä todella, on äärimmäisen hyvä kysymys, jos haluaa olla haalimatta tarpeettomia asioita kotinsa täytteeksi.

Kuulisin mielelläni, jos olet kyseisiin matonpalasiin törmännyt. Onko niistä tullut rakastettuja makuuhuoneen kynnysmattoja vai ovatko ne päätyneet täyttämään kesämökin lattiaa tai taloyhtiön roska-astiaa?

Viiden tunnin työpäivä

Suomalaisilla työpaikoilla tehdään ilmeisen paljon turhaa työtä. Entä jos siirryttäisiinkin viiden tunnin työpäivään ja tehtäisiin vain tuottavaa työtä? Kaikki voittaisivat. Etkö usko? Perustelen hieman.

Turhaa työtä teettävät usein toimimattomat välineet ja turhaksi koettu byrokratia, mutta työntekijä itse on yhtä hyvä tuhraamaan työaikaansa ja viettämään aikaansa työpaikalla tuottamattomissa töissä. Ellei tuottamattomuus ole tarkoituksellista, ei syyttävän sormen tarvitse aina osoittaa työntekijään. Esimiehen kyky nähdä olennaisen työn tekemisen laatu ja merkitys on yhtä tärkeää kuin työntekijän opastaminen tekemään tuottavia töitä.

Yrityksen tuottavuus olisi todennäköisesti parempi, vaikka siellä tehtäisiin vähemmän. En tarkoita, että työn tekemisen sijaan työntekijöiden kannattaisi esimerkiksi lojua kotona osan aikaa. En tarkoita myöskään, että työntekijöiden määrää pitäisi vähentää. Tarkoitan turhan puuhastelun minimointia. Työntekijä käyttää keskimäärin tunnin siihen, että hän etsii hukassa olevia tavaroita, papereita ja tiedostoja. Toisen tunnin hän käyttää palavereissa, jotka häntä eivät koske. Kolmannen tunnin hän miettii, mitä tekisi, ja mistä aloittaisi, koska hänellä on tekemistä liikaa, työnkuva on epäselvä ja omat työtavat ovat hukassa. Neljännen ja viidennen tunnin hän yrittää palata takaisin tekemänsä työn pariin sen jälkeen, kun häntä ovat keskeyttäneet joko puhelin, sähköposti, kollegat, toimimattomat välineet tai omat vaeltelevat ajatukset. Tehokasta työntekoaikaa jää jäljelle kolme tuntia. Koska syödähän ei siis tuon työpäivän aikana ehdi, kun koko ajan on niin kiire.

Kärvistelemme tässä jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla muuttuvassa yhteiskunnassa vanhojen tapojemme ja käsitystemme kanssa. Työtä pitää tehdä 8 tuntia päivässä. Piste. Jokainen huolehtikoon itsestään. Piste. Työajalla ei tehdä omia hommia. Piste. Työajalla saa puuhastella työnantajan laskuun turhia työpaikan hommia. Piste. Kunhan istutaan siellä se 8 tuntia.

Entäpä jos välineet ja ohjelmat olisivat kunnossa ja toimivia, turha byrokratia ja turhat kokoukset poissa, työntekijän työvälineet ja tiedostot järjestyksessä, työntekijän työ ei keskeytyisi jatkuvasti ja työntekijä saisi vielä apua omien työtapojensa tehostamiseen? Näin työntekijä voisi tehdä helposti viisi tuntia työtä päivässä tehokkaasti. Työpäivä voisi siis olla viiden tunnin mittainen. Parannusta edelliseen kolmen tunnin tehokkuuteen olisi jo kaksi tuntia eli yrityksen tuottavuuskin kasvaisi.

Mitä työntekijä voisi tehdä kolmella säästyneellä tunnilla? Hän voisi huolehtia omasta työhyvinvoinnistaan, terveydestään, nukkumisestaan, henkilökohtaisista asioistaan tai vaikkapa osallistua johonkin yhteiskunnallisesti hyödylliseen toimintaan. Viedä vaikkapa kerran viikossa vanhuksen tunniksi ulos. Laittaa naapurin lapsille ruokaa. Viettää aikaa perheensä kanssa. Käydä kävelyllä. Nauttia elämästä.

Mitä työnantaja voisi tehdä kasvaneella tuloksellaan, joka syntyisi tehostuneen työn kautta, vaikka työntekijän palkka vähentyneestä työajasta huolimatta pysyisi samana? Palkata lisää työntekijöitä. Kehittää liiketoimintaansa. Saada paremmin voivia työntekijöitä. Voittaa Great Place to Work -kilpailun.

Yhteiskuntakin voittaisi. Terveydenhoitokulut pienenisivät, työurat pitenisivät, heikommista voitaisiin pitää huolta vapaaehtoisesti ilman byrokratiaa, ihmisistä tulisi onnellisempia.

Mitä vaaditaan muutokseen? Tekoja. Työtapojen kuntoon laittaminen, työajan sijaan tulosten seuranta, turhan byrokratian karsiminen, palaverikulttuurin järkeistäminen, työvälineiden kuntoon laittaminen ja työrauhan kunnioittaminen, näistä jostain voi aloittaa.

Utopististako? Ei varmasti! Kaikki on kiinni tahtotilasta ja ryhtymisestä. Voivottelulla ei pääse pitkälle, toiminnalla pääsee mihin tahansa.

Äkkiä Hullujen Päivien katalogi piiloon

Vielä ehtii piilottamaan Hullujen päivien katalogin, jotta haluu haluu -nappula ei ehdi aktivoitumaan. Haluu haluu -nappula oikein rävähtää huutamaan, kun viaton ihminen näkee sen keltaisen katalogin. Miten voikin haluta ostaa kaikkea mahdollista, jota ei vielä muutama minuutti sitten tiennyt tarvitsevansa. Tai miten voi yhtäkkiä haluta saada sellaisia asioita, joiden olemassaolosta ei vielä äsken tiennyt mitään. Kulutusyhteiskuntaa voidaan syyttää, keräilijägeenejä voidaan syyttää, mielihyvän tarvetta voidaan syyttää, mutta puute tai todellinen tarve, ne ovat yhä harvemmassa määrin johdattamassa ostopäätöksiämme. Loppujen lopuksi aika pieni prosentti Hullujen päivien kävijöistä ostaa tavaraa tai vaatetta, jota ilman he eivät olisi tulleet toimeen.

Tyhjä hauta ja Hullut päivät. Vaikka ostaisit Hulluilta päiviltä mitä ihanaa, niin mitään et siitä mukaasi hautaan saa. Hetken iloja ja välillä ei edes niitä. Tästä maasta löytyy taatusti tuhansia ihmisiä, joilla on kaapin perällä käyttämättömiä hulluja ostoksia. Kaaosta kaaoksen päällä.

Tämä kritiikki ei koske Hulluja päiviä, sillä kyllähän yrityksen täytyy voida markkinoida ja saada myydä. Oivallinen ajatus tämä Hullut päivät. Tulosta tulee. Toki tarpeeseen myyminen on eri asia kuin tarpeettoman myyminen, mutta silti. Enemmänkin olen huolissani kaikista niistä ihmisistä, jotka ajattelematta haluavat, haluavat ja haluavat Hulluilta päiviltä jotakin. Kritiikki ei koske kuitenkaan myöskään heitä. Sinne hikiseen tungokseen ja parkkipaikkakaaokseen menijät eivät aina edes tavarataloon saapuessaan tiedä, mitä haluaisivat haluta. Haluavat kuitenkin, kuuletteko sen haluu haluu -nappuloiden pirinän. Siellä ne soivat ja saavat viattomat ihmiset tarttumaan ties mihin vempaimiin ja rätteihin ja taas mennään lompakot avoinna kohti kassaa. Pling.

Kritisoidaan mieluummin vaikkapa sitä näkymätöntä ja näkyvää voimaa, joka ajaa ihmisiä kuluttamaan asioita, joita he eivät tarvitsisi ja joita ilman he voisivat vallan mainiosti elää riittävän hyvää elämää. Kulutusyhteiskunta, mainostaminen ja uusien tuotteiden keksimisen halu sekä yritysten omistajien tarve kerätä vieläkin suurempaa voittoa, niitä voidaan kritisoida.

Hulluksi on mennyt tämä maailma, eivät ole hulluja pelkät päivät. Tavaraa valmistetaan nopeammin kuin sitä ehditään käyttää. The Story ofStuff kertoo, että Yhdysvalloissa kuluttajilla on puolen vuoden päästä tavaroiden ostamisesta käytössään niistä vain prosentti. Loput makaavat jossain käyttämättöminä. Suomessa tuskin ollaan tästä niin kaukana kuin voisi toivoa.

Ja mitä tästä kaikesta seuraa? Noin niin kuin kokonaisvaltaisesti. Mikä on saldo? Materiaaleja kuluu, ilmasto lämpenee, kaaos kodeissa lisääntyy, muutama putoaa stokkan kortin luottorajan ylityttyä köyhyysrajan alle. Ja ai niin, muutaman päivän on jokunen ihminen toki onnellinen ja iloinen käyttäessään vempainta tai uutta vaatetta. Mutta olisiko elämä ja olotila voinut olla riittävän hyvä ilmankin näitä ostoksia? Sitä sietäsi välillä miettiä.

Liikaa kaikkea tai sittenkin liian vähän

Mikä on riittävästi? Miksi emme tyydy siihen, mikä riittäisi? Miksi jotain on aina liian vähän ja jotain aivan liikaa?

Miksi omistamme sen, mitä omistamme? Miksi teemme sitä, mitä teemme? Mikä meitä ohjaa ja miten voimme itse ottaa ohjat?

Näihin kysymyksiin etsin vastauksia. Jos olet samojen kysymysten vierellä, ylä- tai alapuolella, sisällä tai aivan pihalla, olet oikeassa paikassa. Palataan.